Siinä he olivat. Viimeistä kertaa. Lähtöpäivä oli koittanut, ja poika oli ajanut paikalle sateessa, tuntematta mitään, näkemättä hädin tuskin eteensä. Hän nousi autosta, ja siellä tyttö oli. Tyhjä mansikkamyyntikoju, tyhjä tiski ja kaatosade joka piiskasi asfalttista parkkipaikkaa. Collegepaitainen mies seurasi tilannetta kauempana nojaten pakettiautoon, veti viimeisen tupakan ja odotti tyttöä kyytiin kyyneleet silmissään. Tyttö seisoi viimeistä kertaa myyntikojun katoksen alla, missä oli seissyt koko kesän; kaikki ne päivät, kaikki ne hetket, jolloin heidän elämä oli muuttunut. Tyttö nieli ja katsoi hitain askelin lähestyvää poikaa. Poika tunsi, kuinka vatsaan sattui. Jalat tuntuivat askel askeleelta yhä heikommilta, ja sade valui kasvoja pitkin sekoittaen kyyneleet taivaan tummaan virtaan.
Siinä vaiheessa tyttö ei enää kyennyt olemaan paikallaan, vaan lähti juoksemaan kohti poikaa.
Aikaa ei siinä hetkessä ollut. Molemmat purskahtivat kyyneliin, ja tyttö hyppäsi pojan kaulaan rutistaen häntä niillä voimillaan millä enää jaksoi. He tunsivat enemmän kuin koskaan aiemmin olivat elämässään tunteneet; he tunsivat suuremman kivun, mitä olivat koskaan kuvitelleet. Siinä sateen piiskatessa, he seisoivat toisiaan vasten, eikä aikaa ollut.
Collegepaitainen mies katseli heitä sivusta ja käveli lopulta heidän luokseen. Hän seisoi hetken hiljaa heidän vieressään, kun hänen äänensä murtui.
"Olen pahoillani”, hän sanoi.
Tyttö nieli itkuaan ja katsoi poikaa, joka vähitellen irroitti otteensa tytöstä. Sade piiskasi molempien kasvoja. Mies lähti taluttamaan vapisevaa tyttöä autolle päin. Tyttö pysähtyi vielä hetkeksi, kääntyi, haroi märät hiukset silmiltään kädet heikkoina ja sanoi hiljaa
”Rakastan sinua, Patrick.”
Silloin poika murtui täysin ja sanoi heikolla äänellä takaisin
”Minäkin sinua, Maria...”
hän nieli, ja jatkoi
”...enemmän kuin maailmaa”.
Sinä hetkenä hän katseli, kun tyttö nousi autoon ja perävalot syttyivät. Hän seisoi siinä, sateen keskellä, tyhjällä parkkipaikalla jonka reunalla oli tyhjä mansikkakoju, kun pakettiauto lähti hitaasti lipumaan poispäin. Häneen sattui enemmän kuin koskaan.
Illan jo hämärryttyä, katuvalojen valaistessa yhä jatkuvan sateen piiskaamia lätäkköjä kaupan pihalla, poika seisoi yhä siellä tuntematta sadetta. Hän katsoi hämärässä olevaa repaleista mansikkakojua kyynel silmässään, ja uskoi, että vielä koittaa se päivä, milloin me kaikki tavataan vielä kerran.
Novellin tunnelmamusiikki: Gustavo Santaolalla - The Wings
